Arjen ja pyhän rytmi

Viime viikolla meillä oli täällä pyhiinvaellusilta, jossa piispa Kaarlo Kalliala pohdiskeli, voiko luterilainen olla mystikko. Piispa oli sitä mieltä, että luterilainen kutsumusajattelu on yhdistänyt kontemplatiivisen ja aktiivisen elämän ja periaatteessa pyhittänyt arjen – mutta käytännössä usein myös arkistanut pyhän. Ja siksipä hän kysyinkin, onko arjen mystiikka enää mahdollista.

Kun arki ei enää erotu pyhästä ja pyhä arjesta elämä puuroutuu. Pyhyyden voi toki kokea monenlaisissa paikoissa ja tiloissa, ja pyhän saattaa kohdata erityisellä voimalla kaiken arkisen keskellä. Pyhä ja arki ovat kiinni toisissaan.

Oma kokemukseni on, että jonkinlaista rytmiä arki ja pyhä elämässä kaipaavat. Enää ehtookellot eivät merkitse meille lepoa, eivätkä luo tyhjää tilaa, joka erityisellä tavalla mahdollistaa pyhän kohtaamisen ja kokemuksen. Työn ja levon rytmi on myös toisenlainen: töitä tehdään usein ajasta ja paikasta riippumatta. Siksi arjen ja pyhän, työn ja levon rytmiä on ajateltava tietoisemmin.

Täällä Espanjassa olen liikkunut paljon enemmän kuin arjessani Suomessa. Täällä olen myös levännyt enemmän. Pyhäpäiviin on kuulunut säännöllisesti aamulenkki tai aamujooga ja illalla sitten messu. Säännöllisyys on ollut hyvästä. Uuden viikon on aloittanut levollisella mielellä.

Usein mietin, miten onnistuisin viemään tämän kaiken elämääni Suomessa. Sidoksia ja tekemistä on enemmän kuin täällä, mutta silti paljon on kiinni itsestä. Muistan hyvin sen tunteen, kun loputtomat sekalaiset asiat täyttävät mielen. Tuntuu, että jatkuvasti on kiire tai ainakin jonkinlainen paine. Töissä saattaa ohittaa ihmisten katseen ja kysymykset, kun omassa mielessä kaiken tilan vie keskeneräisten asioiden möykky. Ja sama oli vastassa toisinaan myös kotona.

Harvoin kuitenkaan on niin kiire, ettei ehtisi katsetta tai muutamaa sanaa vaihtaa. Läheskään aina asia ei ole niin akuutti, etteikö siihen voisi vuorollaan palata.

Kaikella on aikansa. Lepo tuo arkeen luovuttamattoman etäisyyden. Pyhä muuttaa perspektiivin.

”Tässä on lepopaikka.
Sallikaa väsyneiden hengähtää,
täällä on lepo ja virvoitus.
Mutta he eivät tahtoneet kuulla.
Niinpä Herran sana on oleva heille vain tätä:
”Muista aina, muista aina, mieleen paina, mieleen paina hiukan sitä, hiukan tätä!”
Ja niin he kulkiessaan kompastuvat ja loukkaantuvat,
tarttuvat ansaan, jäävät kiinni.” Jes 28: 12-13.

Aion jatkossakin etsiytyä lepopaikkaan, sillä siellä on lepo ja virvoitus. Sieltä kumpuaa myös hyvä arki.

Kuvat ovat Almendronin vuorilta.

Suojaavat kädet

Kävimme toisenkin kerran ihastelemassa mantelipuiden kukintaa. Tällä kertaa suuntasimme Pizarraan, mihin pääsee kätevästi myös paikallisjunalla. Kävelyreitin varrella oli eukalyptusmetsää, kallioita, mantelipuita ja avaria maisemia.

Pizarran kylä on vuoren rinteellä ja vuoren korkeimmalla kohdalla on pyhimyspatsas El Santo. Kristuksen suojaavat kädet ovat alati Pizarran kylän ja Guadalhorcen laakson ihmisten yllä.

Andalusian päivänä 28.2. paikalliset ihmiset ratsastavat rinnettä ylös El Santon patsaalle, joka on rakennettu vuonna 1921.

El Santon patsaalle kuljetaan johanneksenleipäpuukujaa. Sitä käytetään suklaan korvikkeena!

Kävelyreitillä oli kevään tuntu. Rinteet olivat valkoisia ja keltaisia, mantelipuut vaaleanpunaisia.

Ja mikä ihana rauha ja hiljaisuus.

Hän on suojaava varjo, hän on vartijasi,
hän ei väisty viereltäsi.
Päivällä ei aurinko vahingoita sinua
eikä kuunvalo yöllä.
Herra varjelee sinut kaikelta pahalta,
hän suojelee koko elämäsi.
Herra varjelee kaikki sinun askeleesi,
sinun lähtösi ja tulosi nyt ja aina. Ps. 121

Mantelipuu kukkii

Ajelimme tänään synttärikahveille Mondan linnaan. Mondaan siksi, että halusimme nähdä mantelipuiden kukkivan.

Vaikka täällä on vihreää läpi talven, tuntee hyvin, että talven selkä on taittumassa. Mantelipuu on ensimmäinen kukkiva puu täällä. Ilmassa on kevään tuntua.

Kukinta on vielä alkuvaiheessa. Lähiviikkoina kannattaa suunnata Mondaan, Guaroon tai Pizarraan. Myös Mijasin rinteillä kukkii.

”Mitä näet, Jeremia?” Minä vastasin: ”Näen mantelipuun oksan.” ”Oikein, se on mantelipuun oksa”, sanoi Herra, ”minä itse valvon, että sanani toteutuu” (1:11-12).

Kevään valoa, lämpöä!

Caminito del Reyn kauneus ja kauheus

Joulun alla kävimme mekin kävelemässä kuuluisan Kuninkaan polun vaellusreitin. Olimme aikaisemmin käyneet läheisillä El Chorron tekojärvillä uimassa, sekä kävelleet Caminiton pohjoisen reitin, mutta nyt saimme ensimmäistä kertaa kokea varsinaisen Caminito del Reyn.

Caiminto del Rey rakennettiin 1900-luvun ensimmäisinä vuosina kahden voimalaitoksen väliseksi reitiksi. Vuonna 1920 reitti aukaistiin ja kerrotaan, että Espanjan kuningas Alfonso XIII oli ensimmäinen polusta selviytyjä ja hänen mukaansa myös reitti sai nimensä. Polku on aikanaan toiminut myös lasten koulupolkuna kahden kylän välissä.

Tarinan mukaan alkuperäisen polun olivat rakentaneet vangit. Polku rakennettiin hiekasta ja sementistä ja sitä tukivat seinään upotetut metallipylväät. Vuosien aikana polun kaiteet ja rakenteet rapistuivat. Polku suljettiin kokonaan vuonna 2000, kun moni uhkarohkea kuoli yrittäessään suoriutua reitistä.

Uudistettu turvallinen reitti avattiin keväällä 2015. Se jäljittelee alkuperäistä polkua. Uusi polku on tehty puusta ja sitä tukee kallioon poratut tukirakenteet. Polulla on myös lasi-ikkunoita, joista jalkojen alla avautuu näkymä rotkoon.

El Chorron rotko on huimaava paikka. Parhaiten kokonaisuuden hahmottaa reitin pohjoisesta päästä ennen virallisen reitin alkua, kun nousee vuoren päälle Mirador de las Buitreras –näköalapaikalle. Caminiton varsinainen reitti kulkee jyrkänteen alla ja ylitettävä siltä näkyy matalalla. Näköalapaikka on 550 metrin korkeudessa ja kannattaa olla varovainen. Näköalapaikalla ei ole minkäänlaisia kaiteita, mutta näky on huikaiseva. Parasta on, jos ylhäällä on aikaa istua hetki ja ihastella kaikkea rauhassa. Illalla kun laittaa sängyssä silmät kiinni, maisema vie vieläkin mukanaan, ehkä vähän huimaa ja pelottaa.

Näköalapaikalta palataan samaa reittiä takaisin varsinaiselle Caminiton reitin portille. Reitin alussa saadaan kypärät päähän ja kuullaan ohjeistus, kuinka reitillä tulee kulkea.

Reitin alku on upea. Lankkupolku kulkee yli 400 metristen pystysuorien kalliojyrkänteiden keskellä. Polku on noin metrin levyinen ja turvallinen. Sen sijaan vanha alla oleva reitti on kammottava. Caiminitosta sanottiinkin, että se oli aikaisemmin yksi maailman vaarallisimmista vaellusreiteistä.

Reitin puoliväli on tavallista polkua. Maisemat ovat kauniit ja eväät kannattaa nauttia levähdyspaikalla. Varjossa rotkossa on viileää, mutta puolivälissä on lämpiä aurinkoisia paikkoja.

Reitin loppu kuljetaan taas lankkupolkua ja ihan loppupäässä on Balconcillo de los Gaitanesin rotkon riippusilta. Maisemat ovat huikaisevan kauniit, mutta minä en pystynyt niistä enää nauttimaan. Sen verran rotkon ylitys 100-metrin korkeudessa hirvitti. Mutta meidän lapset nauttivat!

El Chorron laakso on edelleen jumalaisen kaunista. Reitin loppupäässä kannattaa pysähtyä paikalliseen kahvilaan ja nauttia maisemista. Lähtöpisteeseen kuljetaan bussilla, johon voi ostaa liput bussista tai etukäteen netistä samalla, kun ostaa liput koko reitille.

Hyvää loppiaista, hyvää uutta vuotta!
Kauniita maisemia, sielun avaruutta!

Valon joulu

Jouluun valmistautuminen on ollut tänä vuonna erilaista kuin aikaisemmin. Huomaan, että Suomessa marraskuun pimeys on kietonut sisäänsä ja erilaiset valot ja joulun tuoksut ovat pelastaneet pimeästä. Täällä joulukuu tuli varkain. Päivät ovat täynnä valoa ja meillä on ohitettu monet perinteiset joulunalustraditiot. Kertaakaan emme ole vielä juoneet glögiä tai paistaneet joulupipareita!

Tähän joulunalusaikaan on sen sijaan kuulunut monenlaiset joulukirkot. Olemme kokoontuneet adventin kirkkoihin ja laulaneet kauneimpia joululauluja täällä Aurinkorannikolla, mutta myös eri puolilla Espanjaa. Kinkeripiiri on ollut laaja. Olemme erilaisin kokoonpanoin pitäneet joulukirkkoja Mallorcalla, Madridissa, Barcelonassa, Lissabonissa ja Portimãossa.

On ollut koskettavaa saada elää näissä hetkissä mukana. Toisinaan joulukirkkoon on tultu satojen kilometrien matka. Monille tämä joulukirkko on vuoden ainoa kirkko. Kirkkohetki on ollut tärkeä kosketus omiin juuriin ja uskonnolliseen äidinkieleen. Se on kuljettanut syvällä tavalla muistojen maahan, tuonut lähelle rakkaat ihmiset, tutut paikat ja maisemat, ehkä lapsuuden joulukirkot ja monet vaiheet sen jälkeen.

Messun jälkeen olemme kahvitelleet yhdessä ja laulaneet joululauluja. On ollut ilo saada tutustua suomalaisiin, jotka ovat täällä opiskelijoina, au-pareina tai töissä. On ollut liikuttavaa nähdä suomalais-espanjalaisia perheitä, joiden elämä on ollut vuosia tai jo vuosikymmeniä täällä, mutta yhteys Suomeen ei ole katkennut. Monissa paikoissa oli mukana myös Suomea rakastavia espanjalaisia, joiden kanssa tapailimme yhdessä laulun sanoja.

Joulu on usein kirkon työntekijöille tiivistä aikaa. Näin laajaa kinkeripiiriä en ole kuitenkaan aikaisemmin kokenut. Omaan jouluun valmistautuminen on jäänyt vähemmälle, mutta näiden kirkkojen kautta matka on ollut hyvää. On kiitollinen mieli.

Omaan kotiimme olemme hankkineet pienen pöytäkuusen ja siihen valot. Muutamat Suomesta tulleet viestit, soitot ja postikortit ovat ilahduttaneet erityisellä tavalla. Tuntuu tärkeältä, että joulun tuntu tulee, mutta huomaan, ettei se niin paljoa vaadi.

Tänään lapsilla alkaa koulusta hyvin ansaittu loma. Erilainen koulusyksy uudella kielellä on ollut tiukkaa, mutta hyvää aikaa. Kaikesta on selvitty, valtavasti on opittu uutta ja saatu uusia ystäviä. Huomenna saamme läheisiä Suomesta vieraaksemme. Se on tämän joulun ihana lahja.

Levollista ja siuanttua joulua sinulle!

Hetkessä sinun haavasi kasvavat umpeen

On merkillistä, miten eri tilanteissa tutuista virsistä, raamatunkohdista tai messun liturgiasta silmiin ja sieluun osuu eri asiat. Huomio kiinnittyy sanoihin ja lauseisiin, jotka aikaisemminkin olen kuullut, mutta jotka eivät silloin sanoneet minulle oikein mitään.

Minusta tuntuu, että viime aikoina minua vastaan on tullut jääräpäisesti viesti: ”Älä katso itseäsi, katso Kristusta”.

En tarkoita sitä, etteikö itsensä katseleminen olisi tärkeää. Totisesti se on. Mistään ei tule oikein mitään, jos itseään ei tunnista tai tunnusta. Tai jos omille ajatuksille ja tunteille ei löydy tilaa ja sanoja. Mutta omiin kipuihin ja kysymyksiin voi myös jäädä jumiin.

Olen kuljettanut mukanani jo pitkään tuttua Jesajan kirjan katkelmaa:
Toisenlaista paastoa minä odotan:
että vapautat syyttömät kahleista,
irrotat ikeen hihnat
ja vapautat sorretut,
että murskaat kaikki ikeet,
murrat leipää nälkäiselle,
avaat kotisi kodittomalle,
vaatetat alastoman, kun hänet näet,
etkä karttele apua tarvitsevaa veljeäsi.
Silloin sinun valosi puhkeaa näkyviin kuin aamunkoi
ja hetkessä sinun haavasi kasvavat umpeen.
Vanhurskaus itse kulkee sinun edelläsi
ja Herran kirkkaus seuraa suojanasi.
Ja Herra vastaa, kun kutsut häntä,
kun huudat apua, hän sanoo: ”Tässä minä olen.”

Aika ajoin olen kysellyt sitä, mitä on se toisenlainen paasto, johon minua kutsutaan. Jesajan vahva viesti on, että hyvän jakaminen ja yhdessä eläminen tekevät ihmiselle yksinkertaisesti hyvää. Kun omaa maailmaa uskaltaa avata ja rohkenee jakamaan omastaan, se tekee yksinkertaisesti hyvää.

Minun leipäni voi olla sinulle elämän leipää, ja sinun vapautuksesi minulle elämän voima. Älä siis katso vain itseäsi. Älä katsoo liikaa itseäsi. Katso Kristusta, joka tulee sinua vastaan ihmiskasvoissa.

Ja hetkessä sinun haavasi kasvavat umpeen.

Kuvat ovat viime viikonlopulta Frigiliasta. Kävimme tutustumassa Nerjan luoliin ja söimme Frigiliassa. Mikä ihana paikka. Myös luolissa kannattaa käydä. Huomenna olisi taas vapaapäivä ja retkipäivä. Katsotaan, mihin tie vie. Levollista viikonloppua!

Toledossa tuntee, miten maailma on kaunis

Aurinkorannikon suomalaisen seurakunnan työntekijät työskentelevät ennen muuta rannikolla: Fuengirolassa, Benalmadenassa, Torremolinoksessa ja Nerjassa. Toisinaan matka vie kuitenkin myös sisämaahan. Joulukirkkoja pidetään ja kauneimpia joululauluja lauletaan muun muassa Barcelonassa, Madridissa ja Mallorcalla sekä Portugalissa Lissabonissa. Aika ajoin papit matkustavat myös vihkimään suomalais-espanjalaisia pareja eri puolille Espanjaa. Kolmen papin resurssit eivät ole kovin suuret ja siksi vihkimisistä tai avioliiton siunaamisista sovitaan aina tapauskohtaisesti.

Viime viikonloppuna yhden papin tie vei Toledoon, jossa oli suomalais-espanjaisen parin avioliiton siunaaminen. Toledo on vanha Espanjan pääkaupunki. Madridista Toledoon matkustaa paikallisjunalla nopeasti. Yhteys Malagasta Madridiin oli myös uskomattoman nopea ja kätevä. Yli 500 kilometrin matka kesti vain 2,5 tuntia.

Toledo on rakennettu osin jo roomalaisajalla korkean kukkulan päälle Tajojoen rinteille. Kun kaupunkia katselee läheiseltä sillalta, horisonttiin piirtyy useita kirkkoja, luostareita, 600-luvulta oleva Alcázarin linna ja katedraali. Toledossa on ihan oma erityinen tunnelma. Historian tuntee joka paikassa. Siksi tuntuikin huvittavalta, kun keskellä historiallista kaupunkia oli pikkukrääsää myyvä Tiger!

Toledon kuutamo

Toledossa tulee helposti kirkkoähky. Jo pelkästään katedraali on valtava: 100 metriä pitkä ja 40 metriä leveä. Ja isoja ja hienoja kirkkoja riittää. Mutta jotain erityistä tunnelmaa on siinä, kun kapealta kujalta sujahtaa kirkkoon paksujen samettiverhojen välistä. Kadun äänet kuuluvat kirkkoon, mutta rukoukseen hiljentyneitä ihmisiä se ei haittaa. Kirkossa kuuluu aivan oma hiljainen rukouksen ääni. Jokainen kirkkoon tulija ja sieltä lähtevä tekee ovella ristinmerkin, osa polvistuu. Tapa hiljentyä on arkista, kaunista ja pyhää.

Juutalaiskortteli ja synagogat, moskeija ja lukemattomat kirkot elävät Toledossa rinnakkain ja matkamuistomyymälöissä myydään koruja kaikkien uskontojen tutuilla symboleilla. Yhteiselon juuret juontuvat keskiajalle. Uskonnollisten symbolien rinnalla onkin sitten koko joukko miekkoja ja haarniskoja: ritareista ja sotilaista innostuneille lapsille Todelo olisi unelmapaikka.

Kartasta ei Toledossa ole juuri iloa. Kapeille kujille eksyy joka tapauksessa, mutta onneksi historiallinen keskusta on pieni. Parasta Toledossa onkin päämäärätön kuljeskelu ja ihmisten katselu kuppiloissa ja ravintoloissa. Samalla kaikkea kauneutta voi imeä itseensä.

Ennen junaan lähtöä kiipesimme vielä yhden kirkon torniin ja totesimme, että maailma on kaunis.

Valkoisia kyliä: Zahara de la Sierra

Vapaat lauantait ovat retkipäiviämme. Sopimus on, että kun kohde on päätetty, jokainen saa sitten toivoa jotakin päivään. Näin jokaisella on jotain, mitä odottaa. Eikä lasten kirkkokiintiön tarvitse ylittyä.

Toisinaan päädymme lähirannalle uimaan, mutta muutamia viikkoja sitten päätimme suunnata kohti Sevillaa. Edellisenä iltana huomasimme, että siellä olisi Sevilla-Malaga jalkapallo-ottelu. Sevillasta (tai tuosta futismatsista) tuli retken pääkohde, mutta minä sain valita aamiaispaikan matkan varrelta. Päätimme ajaa Sevillaan vuoristotietä, joka kulkee Rondan ohi. Tällä reitillä maisemat ovat upeat, vaikka aikaa kuluukin vähän enemmän. Olemme aikaisemmin käyneet Rondassa ja siksi ehdotin aamupalakohteeksi pientä kylää Rondasta vähän pohjoiseen. Zahara de la Sierran sijainti kartalla pienen järven rannalla oli houkutteleva. Suuret kaupungit kaikkine hienoine nähtävyyksineen ovat tietysti upeita, mutta jos minä saisin päättää, etsiytyisimme mahdollisimman usein pieniin sivukyliin ja paikallisten asukkaiden keskelle.

Emme tienneet kylästä ennestään oikeastaan mitään. Saavuimme sinne mutkittelevaa pientä tietä pitkin, joka myötäili vuoristoja ja tekojärven rantaa.

Zahara sijaitsee Cádizin maakunnassa sisämaassa ja se on yksi Andalucian valkoisiin kyliin, pueblos blancos. Zaharassa on asukkaita vain toista tuhatta. Kylä on arabien 700-luvulla perustama ja se on rakennettu jyrkkään rinteeseen.

Ensimmäisenä silmiin piirtyi vuoren seinämä, jota reunustaa 1100-luvulla rakennettu islamilainen linna sekä sen reunustalle rakennettu valkoinen kylä. Kylää ympäröi uskomattoman kaunis vuoristo ja Grazalema-luonnonpuisto. Alhaalla rinteen alla välkehtii turkoosi järvi. Järvellä voi käydä myös melomassa tai suppailemassa.

Kun saavuimme Zaharaan, kylä vasta heräili uuteen aamuun. Puikkelehdimme autolla kylän läpi korkealla mäellä olevalle parkkipaikalle. Kahviloiden pöydät levittäytyivät lähes koko kadulle ja tiet olivat tuttuun tapaan kapeita, mutta mitkä maisema ja mikä ihana tunnelma ja rauha!

Paikalliset olivat tulleet aamiaiselle kylän aukion kahviloihin. Etsimme sopivan pöydän heidän joukostaan. Zaharassa oli useita ravintoloita, mutta tällä kertaa me etsimme aamiaiskahvilaa. Aukion keskellä oli kirkko, jonne paikalliset lapset aina välillä juoksivat sisälle. Ehkä siellä oli äskettäin vietetty aamumessua.

Kävimme tutustumassa pikkuputiikkeihin, piipahdimme kirkoissa, joista toinen oli muutettu museoksi ja kuljeskelimme ympäriinsä. Tunnelma oli kuin suoraan hyvästä romaanista. Hidas, viipyilevä ja kertakaikkisen ihana.

Valkoisten talorivien ohitse kulkee kapeita katuja. Sisäpihoille ja asuntoihin mennään pieniä kujia ja portaita pitkin. Söimme jätskiä ja ihastelimme maisemia. Jonkin verran tiellä tuli vastaan pyöräilijöitä ja moottoripyöräilijöitä, mutta turisteja ei kylässä juuri ollut.

Täällä asuvien ihmisten täytyy olla onnellisia. Kavala maailma tuntui olevan jossain ihan muualla. Kahvipöydästä katselimme paikallista ikkunanpesu-urakkaa: yksi piti tikkaita, toinen pesi ikkunaa ja kolmas avusti.

Tänne tulen vielä uudelleen.

Jos liikut Rondan tai Sevillan suunnalla, suosittelen ehdottomasti käyntiä Zaharassa. Auto kannattaa jättää alas ja pieneen kylään on hyvä tutustua kävellen. Lumoudut varmasti!

Vie minut vuorille, vie minut hiljaisuuteen!

Suomessa metsä ja kotiamme lähellä olevan järven rannat olivat minun lepopaikkojani. Täällä metsä on vaihtunut vuoripolkuihin ja meren rantaan. Tiesin kyllä, että monet harrastavat täällä päivävaelluksia, pidempiä retkiä ja pyhiinvaelluksia, mutta en arvannut, että sieltä löytyisivät ne minunkin ”metsäpolkuni”.

Vuoriston hiljaisuus on ihmeellistä. Kun ihmisten meteli ja kaupungin äänet jäävät taakse, eikä kukkulan takaa näe enää asutusta, tuntuu kuin olisi erämaassa. Tuuli humisee ja vilvoittaa. Siinä avarassa maailmassa ehtii miettiä kaikenlaista. Tai sitten voi olla miettimättä yhtään mitään. Toisinaan kävelyä ei tarvitse sen enempää ajatella, ruumis vain liikkuu ja liike on sellaista hiljaista rukousta. Ja toisinaan on kiinnitettävä kaikki huomio siihen, että jalka osuu kivikkoisella polulla oikeaan kohtaan, eikä mitään muuta ole.

Maisemat ovat avarat ja kauniit. Luonto on nyt kuivaa, mutta silti vuorien lomassa on isoja vihreitäkin alueita ja välillä varjopaikkoja.

Olemme jo kävelleet monia lähellä olevia vaellusreittejä ja valloittaneet Pico de Mijasin eli ”pallovuoren”, Cerro del Moron eli ”antennivuoren” sekä Monte de Calamorron eli ”kaapelihissivuoren”. Olemme vaeltaneet yksin, kaksin ja koko perheenä. Hyviä reittejä ovat Mijaksesta lähtevät reitit. Vuorille voi lähteä joko Eremita den Calvario –luostarin kohdalta tai sitten voi ajaa vanhaa Coinin tietä noin kolme kilometriä eteenpäin. Siellä on tien vasemmalla puolella parkkialue ja polku lähtee ylös oikealta puolelta tietä. Molempien lähtöpaikkojen alussa on hyvät opastaulut.

Hieno kokemus oli ajaa autolla antennivuorelle. Tie on tosi kapea, vastaan tuli pyöräilijöitä ja varovainen sai olla, mutta maisemat olivat elämys. Sieltä voi sitten kävellä joko Mijakseen, Benalmadenaan tai kaapelihissivuorelle. Me olemme etsineet reiteistä lenkkejä, joissa voi palata eri reittiä takaisin. Aina se ei kuitenkaan onnistu ja on palattava samaa tietä takaisin.

Kävimme ostamassa OléKustannuksen Buen Camino – Elämysvaellukset Costa del Solilla kirjasen. Pieni kirja on helppo ottaa mukaan retkille. Kirja on hyvä innostaja ja sen kanssa uskaltaa lähteä uusille poluille. Meidän haaveena on koko perheenä kokea ainakin jokivaellus, Caminito del Rey sekä Pico de Concha.

Meren rantoja olemme kävelleet erilaisina matkoina Benalmadenan satamasta Mijas Costalle saakka. Välille mahtuu hiekkarantoja, kallioita, rakennettuja kävelysiltoja sekä ihmisten paljoutta, hiljaisuutta ja aaltojen pauhua. Mutta palaan niihin toisella kertaa.

Varjele lapsiasi, jotka rakkautesi nimessä vaeltavat tietä.
Ole matkaseurana,
ohjaa risteyksissä oikeaan suuntaan,
vahvista heikkoina hetkinä,
puolusta vaaroissa,
Ole suojana matkalla, varjona helteessä, valona pimeydessä.

Katkelma Pyhiinvaeltajan rukouksesta 12. vuosisadalta.

Lisätietoja reiteistä:
Elämysvaellukset Costa del Solilla
www.valksinandalucia.com
www.gransendademalaga.es/en

 

Voisitte te edes joskus yrittää vähän heittäytyä!

Elimme sitä tavallista ja hyvää lapsiperheen arkea, kun meille avautui mahdollisuus kokeilla jotain uutta. Olimme haaveilleet ulkomaanjaksosta jo pitkään, mutta sopivaa tilannetta ei ollut tullut vastaan. Milloin työt, milloin muut elämän tärkeät asiat pitivät paikallaan. Samalla kun arki oli hyvää, tuntui, että vuodet menevät ihan liian nopeasti. Välillä kiire vaivasi. Työn ja arjen imu oli kaikessa ihanuudessaan välillä ihan liian vahvaa. Vanhin lapsistamme oli aloittamassa jo ysiluokan. Vuodet ulkomaankeikalle alkoivat käydä vähiin.

Aika usein juttelimme siitä, mistä olemme onnellisia ja mistä haaveilemme. Ja aika usein näihin keskusteluihin nousi mahdollisuus elää arkea jossain toisessa kulttuurissa, mahdollisuus opiskella kieliä, mahdollisuus katsoa kaikkea etäämmältä ja mahdollisuus elää rauhallisemmin. Viime keväänä yhtenä kauniina lauantaina kävelimme kotiamme lähellä olevan järven rantoja ja puhuimme jälleen tästä haaveesta. Mukana oli yksi lapsistamme. Pohdimme hyviä ja huonoja puolia, kaikkea sitä, miten asiat saataisiin järjestymään: töitä, lasten kouluja ja harrastuksia, ystäviä, vanhenevia vanhempiamme. Lapsi kuunteli keskusteluamme ja totesi: voisitte te edes joskus yrittää vähän heittäytyä!

Se oli se hetki. Katsoimme toisiamme. Vähän naurattikin, sillä tuntui, että on me nyt joskus vähän yritettykin. Päätimme jälleen kokeilla heittäytymistä. Asiat järjestyivät pala kerrallaan. Välillä sitä mietti, onko tässä mitään järkeä. Toisina hetkinä ajatteli, että tässä on vain tämä yksi elämä. Tuntui siltä, että haaveita ja unelmia kohti kannattaa pyrkiä, ja niiden eteen pitää jaksaa nähdä myös vaivaa. Ensin järjestyi työkuviot, sitten löytyi koulu lapsille ja lopulta myös koti. Saimme järjesteltyä asioita Suomessa. Tuntui, että näin kai kaiken nyt kuuluu mennä.

Elokuun loppuessa pakkasimme vähäiset tavarat ja suuntasimme kohti Espanjaa. Vieläkin olo oli vähän hämmentynyt, sillä emme olleet niinkään haaveilleet Espanjasta vaan englannin kielisistä maista. Samalla koko juttu tuntui suurelta lahjalta ja askel kevyeltä, yhteinen aika ihmeeltä. Ja sitten sitä jo mietti, että mitenhän tämä kaikki meitä ja minua muuttaa. Sitä ei onneksi vielä tiedä.

Hyppy uuteen elämänvaiheeseen. Kuva on otettu ensimmäisenä aamuna Espanjassa.

Olemme nyt eläneet uudessa kulttuurissa kuukauden. Monenlaista epätoivoa ja iloa siihen on jo mahtunut. Arki on asettunut Malagan lähelle Benalmadenaan. Tänänkin aamuna pakkasimme eväät lasten reppuun ja saatoin heidät kouluun. Kotiin kävelin rantaa pitkin takaisin ja ihmettelin lisääntyvää valoa, nousevaa aurinkoa. Vieläkin oli vähän sellainen olo, kuin olisin lomalla, mutta arki on alkanut: töitä, pyykkäystä, ruoan laittoa, lasten kuskausta. Sitä kaikkea ihan tavallista. Kauneudesta, valosta ja avarista maisemista olen kiitollinen. Vapaapäivinä olemme vaeltaneet vuoristoissa, kuljeskelleet rannoilla ja pikkukylissä, olleet. Mieli kulkee toisinaan tutuissa maisemissa ja aikaa ajatella on paljon enemmän. Tämä on merkillistä, enimmäkseen kuitenkin ihanaa.

Tässä blogissa kerron siitä tavallisesta lapsiperheen arjesta Espanjassa. Otan teidät mukaan retkillemme ja avaan myös Aurinkorannikon suomalaisen seurakunnan elämää Espanjassa. Huhtikuussa palaamme takaisin Suomeen.